Viime ajeluiden jälkeen olen yksinäni mietiskellyt ja kyseenalaistanut koko harrastukseni järkevyyden. Miksi ihmeessä ihminen raahautuu kaatuilemaan metsään ja hikoilemaan saavikaupalla?!
Motocrossi oli niin paljon "helpompaa", ei pyörän raahamista kivikossa, ei lentelyä rinteiltä, ei suunnattomia mustelmia eri puolilla kehoa (ainakaan kannoista tai kalliosta). Niin, miksi ihmeessä sinne metsään pitää mennä???
Tänään en olisi millään halunnut lähteä mopoilemaan, mutta tiimikaveri tarvitsi ajoseuraa, kun on viikonloppuna kisat ja piti kokeilla pelittääkö kaikki.
No, raahasin kottaraisen ja itseni autoon. Yritin valaa itseeni positiivista mieltä, tai ainakin nollata kaikki negatiiviset asiat, etten ainakaan röntyilisi negatiivisen asenteen vuoksi.
Kun vihdoin sain ajokamat päälle ja pyörän polkaistua käyntiin, alkoi fiilis hieman valostua. Siinä vaiheessa, kun pääsin rapakivelle, jonka alta reitti kääntyy 90 astetta ja muistin, kuinka ekalla kertaa ko. reitillä vetäisin suoraan ja makasin horsmissa, alkoi pieni hymy ilmaantua. "Ha, teille horsmat! Tällä kertaa saatte olla rauhassa!", hihkaisi hän. Matka jatkui. Paikka paikoin reitti oli hankala ajaa, kun heinikko oli kasvanut polun päälle eikä oikein nähnyt minne mennään. Sitten tuli pieni kallionousu, jota en viime kesänä uskaltanut ajaa, kun jäin puunjuureen kiinni ja lensin nurin. En tällä kertaa!!! Sehän meni ylös kuin vettä vaan!!
Reitin tullessa metsässä kivikkoiselle polulle, muistin jälleen ekan kerran ko. reitillä.. Tässä kohtaa meinasin jo oksentaa.. Nyt ei käytä edes lähellä ;)
Ohitin myös loivan kallionousun, jolla koin ekaa kertaa elämässäni "puupersuksen" maatessani kannon päällä pyörä sylissä. Ajoin vain ohi =)
Jäin odottelemaan suurta mäkeä, jonne jäin jumiin. Suureksi yllätyksekseni huomasin kuusikon hävinneen ja mäki olikin suurella hakkuuaukella. Katselin kun tiimi kaveri kelasi mäkeä ylös monta kertaa ja sitten olikin mun vuoroni. Eihän siinä mäessä ollut edes ongelmia.
Ajelun jälkeen tajusin tulleeni jo huiman harppauksen eteenpäin viime kesästä. Virheitä tulee, mutta kyllä sitä koko ajan oppiikin. Syy miksi sinne metsään menee, on yksinkertaisesti se, että lajin haastavuus on se juttu, mikä siitä tekee niin hienon.
Varikolla nähtiinkin sitten hymyileva enska-Pirkko. Eikä se hikikään haittaa, ei mulla mee meikit sekaisin, kun niitä ei oo!! Ja letin saa aina kuntoon sukeltamalla järveen ajon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti