Mä olen kyllä löytänyt uuden lempiratani. Eipä näy enää häiritsevän valtaisa männynjuuri! Sinne se jää renkaan alle niin kuin kivet ja muut juuretkin :D
Jännä juttu miten yhdestä radasta (se missä on paljon hiekkaa ja isoja hiekkamäkiä) voi saada järkyttävät traumat, joiden hoitoon menee aikaa ja toinen rata taas sykähdyttää, vaikka aluksi meinasi happi loppua.
Tänään eka kierros meni vähän oikeaa vaihdetta hakiessa ja miettiessä mitenkä sinne kurviin ajetaan. Jalat meni kuin hämähäkillä eikä ne oikeasti koko päivänä löytäneet sopivaa paikkaa kuin silloin tällöin.
Toka kierros ja tasapainoaisti jäi varikolle. Kolmas kierros hymyillytti hurjasti.
Mentiin siis taas mäellä, mäen alla, toisella mäellä ja sen alla. Ilokseni huomasin, että alaspäin meno alkaa sujumaan, ei enää sammunut kone niin montaa kertaa.
Oikean vaihteen löytäminen oli hieman hankalaa. Pöppöröisessä spoorissa kakkosella huutaa ja kolmosella huutaa välillä kuski ;) Yhdet lipat oli pakko heittää juuri sen takia, että vauhtia alkoi löytyä, mutta usko tekemiseen katosi juuri sillä hetkellä. Hö.
Parasta oli kyllä männynjuurimäen laskeminen viimeisella kierroksella. Tulin kolmonen silmässä siihen ja puolivälissä mäkeä tajusin olevani juurimäessä, jalka lähti jarrulta ja annoin tulla. HA! Juurihoito toimi. Tulin aika haipakkaa alas ja loppussa hieman hirvitti, sukellanko hankeen vai jatkuuko matka spoorissa. Vastaus: Spoorissa!!!!
Tokalla kierroksella alkoi takaa tulla uusia pyöriä, toisessa punaiset pohjat.. En tunnistanut kuskia kuin vasta varikolla. Sehän oli yksi Suomen huippuveteraani kuskeja, joka keväällä naisten treenipäivässä perehdytti meitä enskan saloihin. Sain anteeksi 'spoorikävelyni', kun olinkin tyttö. Siis tällä tarkoitettiin sitä, kun joudun välillä pysähtymään ja tasapainottamaan tilannetta jaloilla.
Oli kiva saada vinkkejä kokeneelta piikkikuskilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti