Suuntasimme kohti naapuripitäjää, jossa oli paikallisiakin liikkeellä.
Mä sain toisen ajovuoron, joten ensin ihmettelin ilman viileyttä varikolla ja sitten pääsin ajamaan.
Olin ihan varma etteivät mun sormeni pysy tangossa kiinni, kun oli niin kylymä.
Vain yksi vajaa kierros rossia ja sieltä mettään. Oli oikeasti hauska lähteä reitille, kun tiesin takaa tulevan apuja, jos hassusti käy. Eipä tullut metsässä kylmä mieleen.
Siellä mä ryömin tulemaan, kun oli tuo kivisen polun ajo vähän oudonoloista. Eniten jänskätti ne lätäköt kun ei tiedä mitäpä niissä on.
Taisin ajaa hieman väärää polkua aluksi, mutta onnekseni vain muutama sata metriä sitten löytyi oikea ura.
Erona entiseen ajeluun tuolla samalla polulla voisi todeta, että vauhti on hitaampaa, mutta kurvailu parempaa. Mutkat menee nyt aika nätisti. Eipä oo crossiratailut menneet hukkaan.
Kyllähän sitä aina välillä huomasi, kuinka tulisi pistää pykälää isompaa silmään. Oli tosi hyvä fiilis ajella, kun huomasi ettei se nyt ihan hirvittävän hankalaa olekkaan.
Pahin kohta oli kyllä radan puolessa välissä oleva pitkä silta. Ensin tullaan kuraista ränniä, jossa mokailin muutaman kerran ja sain sitten nostella pyörää, kun hölmönä sammutin sen keskelle lätäkköä. Kuka on niin tyhmä, että iskee persiin penkkiin keskellä kivikkoa, kun tapeilta homma menee hyvin. No-oh, MINÄ! En tajua, miksi niin piti tehdä, mutta sainpa vettä saappaisiin.
Plussaa oli että uskalsinpa sentään ajaa päin kiviä enkä alkanut kiertelemään!
Nuo pikku sillat vähän jännitti, mutta se pitkä silta näytti aivan hirveältä.
Päätin kuitenkin yritttää ja.. BANG. Nutulleen sillan alkuun!
Juu, niin. Siinähän tosiaan on sellainen monttu ollut aina. Siihen ei kannata ajaa eturengasta. Hyvin alkaa pää lähestymään tannerta, jos niin tekee.
Onneksi mulle oli saapunut seuraksi henkinen tuki, joka oli hyvinkin kohtelias ja kannustava. Eli en kuullut sitä "Turpa kiinni ja aja." Muualta kuin omasta päästä.
Temmissä on niin huonot renkaat että niillä liukasteli jo ilman siltaakin.. Noh, ei auttanu. Katse kaukaisuuteen ja toivotaan parasta.
EIKÄ SE EDES OLLUT HANKALAA! "Onneksi tuli käkäiltyä", toteaa hän nolona.
Matka jatkui ja eipä mennyt kuin pieni hetki, kun vedettiin pöpelikköön.
Ajelin sitten jo vähän isommalla vaihteella hakkuuaukealla, katse kaukaisuudessa, kun tunsin miten takarengas vaan liukuu. Eipä siinä muuta voinut, kuin katsoa minne mennään. Kannon päälle!
Nolona pyysin jeesiä mopon kanssa, kun temmi oli aika korkealla.
Huokaisin jo helpotuksesta ja kääntelin onnessani mopoa hiekkakankaalla. Olin juurikin ajatellut ehkä oikaisevani viimisen pätkän kivistä polkua. En siksi että väsytti, vaan ihan siksi että tiesin sen olevan vähän hankalampaa kuin hiekka.
No, väärin! Siellähän olikin kaveri parkissa ja viittasi vaan että tuonne. Enpä kehdannut muuallekkaan mennä. Mikäs enskakuski se sellainen on joka tiellä ajaa? Ja kuinka mä aina jään kiinni kun yritän huijata..
Ai kiesus! Siinäpä alkoikin ohjelma. Miten ihmeessä mä hölmöilin NIIN paljon. Varmaankin 5-6 kertaa olin lirissä 10 metrin matkalla. Jos en muuta keksinyt niin sammutin pyörän, kun unohdin kaasun. Pari kertaa liukastelin kyljelleni (Joo, oli se rahkasammalta!) ja kerran ajoin tyhmästi, en katsonut minne reitti menee vaan ajattelin vaan "hieman" helpottaa ajoa.Ei kannattanut koska en osaa hyppiä ojien yli.
Sain kyllä ihan parhaimman palautteen siellä metsässä. Kaveri ihmetteli, että miten vielä jaksan yrittää, kun monella olis jo vermeet lennelleet ympäri metsää ja kypäräkin lentänyt päästä.
Mua nauratti. Ollaan siinäkin tilassa oltu, mutta vuosien varrella oon oppinut et se on kyllä turhaa, kun joutuu sen mopon kuitenkin ajamaan pois metästä.
Tuli aivan mielettömän hyvä fiilis pikku ajelusta. Tyhmiä virheitä, mut mikään ei hajonnut ja kivaa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti