Eilinen endurointi

Mettään meni eilinen!
   Ai mahtavuus, miten hienoa on päästä mopoilemaan, kun on viettänyt 8 päivää 24/7 lasten kanssa.
Onneksi sain mukavata seuraa kotikonnuille ja sitten vaan mopotin tulille ja matkaan.
   Toki täytyihän sitä "lämmitellä" ajamalla pari kiekkaa rossiraan puolella, mutta se taas ei ollut niin hauskaa. Rata oli taas lanattu, olin eka pyörä radalla ja jotenkin se tuntui liian tasaiselta.
Mutta hei, en valita, koska on aivan mahtavaa, kun joku viitsii ja on innostunut. Kiitokset vaan lanaajalle, äkkiä sinne jäljet ajetaan!

   Sitten pikkasella jännityksellä mettään. Minähän sain "paikallisena" mennä ekana. Pikku painetta niskaan ;) Polkuhan on vasta merkattu ja nyt sitä koeajetaan, joten ei voinut ajaa silmät etulokarissa uraa seuraten, vaan piti etsiä täpliä puista ja katsella teippejä.
Reitti on perinteistä ja aika haastavaa suomienskaa. Haastavaa siinä mielessä, että baana ei ole mm-tyylin leveä, jolla voisi vain kääntää kahvaa, vaan kapeaa, puita läheltä kiertävää ja tarkkuutta vaativaa.
   Tuo tarkkuus tuli "silmille", kun pääsin kalliokohtaan. Pari käännöstä kalliolla koko ajan ylöspäin mennen. No, ekan käännöksen jälkeen oli vissiin silmät kiinni, kun jäin jumiin puun ja kiven väliin. Pääsin sieltä kyllä, mutta punnerruksilta ei vältytty ja alkoi hiki valumaan. Kallion päälläkin piti heittää spagaati oikein näytöstyyliin. Tässä vaiheessa hikoilu oli jo yltynyt melkoiseksi, piti ihan silmiä pyyhkiä.
   Rohkeasti yritin edetä, tapeilla seisten.  Yritin tähyillä eteenpäin ja melko hyvinhän se menikin. Mitä nyt pari kertaa sammutin mopon ihan turhaan ja kerran eksyin hieman reitiltä.
   Muutamassa kohdassa tuli kyllä vedettyä tuurilla, ei niinkään taidolla. Huomasin, että joku ääni päässäni huusi vain 'kaasua!' Korvien väliin se kauhistus tuli juuri sopivalla viiveellä, oltiin jo tilanteessa, ei ollut enää mahdollista pysäyttää ja heittäytyä kupeelleen tai jotain muuta vastaavaa.
 Pari aika jänskää kohtaa löytyi (sen kallion lisäksi siis). Pienen pattisuoran jälkeen polku kapenee, tippuen pikkasen alas ja nousee samantien uudelle töyssylle, jonka takaa löytyi kivinen polku alas. Eipä siinä muuten mitään, mutta ne liukkaat puunjuuret siellä seassa! Hih, tulin ehkä hiukan liian reipasta vauhtia tilanteeseen, koska en ehtinyt tehdä tyypillistä 'Ei hel..i'-jarrutusta ja käkäilyä, vaan painelin pitkin polkua, hiukan nielaisten ja kaasua kääntäen. HAHAHAHAH, pysyin pystyssä!
Loppukin meni melko hyvin, mitä nyt viime metreillä pieni huti.

Toinen kiekka olikin jo jänskämpi kun tiesi mitä edessä on ja eka kiekka meni suhteellisen hyvin. Ehkä ekalla kiekalla en vaan osannut jännittää.. Mutta jonkunasteisen hartialukon olin kehittänyt, kun päänsärky hieman kolkutteli.
  Tietty olin miettinyt sitä kalliokohtaa ja ajatellut miten kaasulla käännetään ja hupsista huijaa, olipa muutes liukasta! Nutulleen mentiin ja kytkinkahva poikki. AINA MULLE KÄY NÄIN! Höh.
Kyllä mä sieltä etenin mutta alkoi pikkasen hapottamaan ja meni "vähän" huonommin se toinen kiekka. Piti kamulle sanoa että annahan mennä, tuun perästä jahka kerkiän.
   Mä TIEDÄN ettei siellä saisi riisua kypärää ja hengitellä, mut oli pakko. Mull e tuli niin hiton huono olo. siinä sitten pyörän satulassa istuskellessani manailin huonokuntoani ja yritin nieleskellä pettymystäni. Että osaan olla surkea kuski!
   Kypärä päähän ja matkaan! Hulluinta tässä hommassa on se, että mä tykkään tuosta ihan mielettömästi. Juurikin se ettei jutut tule valmiiksi purtuna, vaan joudut haastamaan itsesi, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
   Sitten pari kiekkaa rossia ja kotiin ! Äiti tuli takaisin punaisena, haisevana,  mutta onnellisena ja jaksavana.

TM, ENDURO LUV IT!