Terkkuja Maalta!

Hip hei ja jee jee! Keskiviikkona oli porukkaa kimpalla kaatamassa puomia tuolla idässä ja mä pääsin kerrankin mukaan. Onnistuin saamaan LAPSENVAHDIN, vapaaehtoisen ja innokkaan, joka suostui myös viihtymään muksujen kanssa KOKO illan :D :D
Piti sitten painella hirveellä kiireellä tuonne itään, että ehdin radalle ajamaan ennen kuin paremmat kuskit saapuvat paikalle.
Pettymykseni oli karmea, kun radalla oli vielä kastelu päällä, kun tultiin. Olin koko matkan jännänyt ajamista ja kädet oli jo Mlän kylällä olkapäitä myöten hapoilla. ;)
Onneksi se kastelu lopetettiin ja sain suunnata melkein tyhjälle radalle. Jännitys hävisi siinä hetkessä, kun pääsin varikolta radalle. VITSI MITEN MAKEELTA TUNTUI TAAS AJAA.
Hymy huulilla köröttelin kolme kiekkaa putkeen. Kurveissa meni taas vähän pitkäksi, mutta ei haitannut. Toisella kiekalla huomasin jo vähän kääntäväni kaasua. Mua ei todellakaan ärsyttäneet ne kaikki tekniikkavirheet, mitä tein koska pitkästä aikaa oli vaan niin hienoa ajaa.
Hihhii, sain jopa renkaat ilmaan hypyillä! Ja pysyin pystyssä.
Olin yllättynyt siitä miten kiva tuo rata oli ajaa. Hypyille oli vissiin tehty jotain muutoksia?! Naapurikylän ja oman kylän rataan verrattuna, tuo on kyllä paras rata. Oma kylä liian tekninen mulle (TREENIÄ! TREENIÄ! huutaa piiskuri korvien välissä) ja naapurikylä taas.. No, se vaan on.

Uskaltauduin innoissani vielä toiselle setille muiden lämmittelijöiden sekaan. Tosin pelkäsin koko ajan, että vedän lipat onkun eteen vaan sen takia, että tiedän takaa tulevan useamman mopon. No, en mä kaatunut. Kuulin kyllä että joku tulee takaa ja yrittää ohi, mutta joku heräsi korvien välissä ja päätin, että crossiradalla ei tietä anneta, nopeammat osaa ohittaa. Siispä peitetään sisäkurvi ;)
Hölmönä sitten innoistuin ajamaan vähän kovempaa kuin kuntoni antaisi periksi ja viimeisessä kurvissa juuri ennen pattisuoraa heitin kasat, jotenkin sain ilmat "pihalle" ja hanskat tippui.
Yritin polkea mopoa käyntiin ja tunsin, miten flunssa oli tehnyt tehtävänsä. Ei jaksa. Ei voi antaa periksi ja niinpä käytin loputkin energiani huonoihin potkuihin. Sitten jouduinkin läähättämään naama punaisena mopon päällä. Pääni ei halunnut antaa periksi, kun paikalla oli niin paljon ihmisiä, mutta heikko minä antoi. Luovutin siis pyörän isännälle ja kävelin varikolle. Kyllä korpesi. Ja ärsyttää vieläkin. Mun olisi pitänyt polkea se pyörä käyntiin ja ajaa se muutama sata metriä, muRRR. Kukaan ei tykkää luovuttajista!
No, ehkä sitten ens kerralla.

Lopun iltaa sitten nojasin lippuun, onnekseni en joutunut sitä heiluttamaan kertaakaan. Hauskat olivat yhteistreenit ja loistava vapaailta.
Jos vaikka joskus toistekin onnistuisi!