Tänään oli se päivä, juuri oikea päivä mopoiluun.
Toki aamusta tuntui kyllä siltä, että kaikki menee todennäköisesti päin #¤.. Kotona vallinnut huuto, kaaos ja ITKU ja ja ja.. Saivat pääni särkemään ja mielessä kävi ettei tämä päivä voi päättyä hyvin. Ajatuksissa kävi myös 'Ja paskat tässä enää viitsii lähteä mopolla kaatuilemaan!'. Ajatus maastavetoharkoista kylmässä kuravedessä puistatti.
Ja sitten lähdettiin.
Pikku hiljaa autossa alkoi ajatukset selkiytyä ja tajusin jännittäväni aivan hurjasti. Viime kokeilusta jäi vähän ..hmmm.. huonomaku. Eikä tilannetta auttanut ollenkaan sekään, kun kuulin isännän mainitsevan puhelimessa, kuinka meikä AINA hajottaa moposta jotain..
Kröhm. Jos nyt naistenleirillä tuli pikku kolhu husan putkeen ja jos nyt katkesi viimeksi kytkinkahva, niin AINAko?! Kiitos vaan luottamuksesta! ;) :P
Tein sitten itseni kanssa sopimuksen, että radalla vedetään varusteet niskaan ja höpinöittä radalle. Onnekseni huomasin ettei radalla ole ruuhkaa, ainoastaan tuttu huippukuski ja pari poitsua. Mahdun sekaan ;)
Ensimmäinen haastehan oli polkaista temmi käyntiin. Tiesin, että periaatteessa mopo lähtee "laakista", mutta se vaatii tekniikkaa. Kuinka ollakkaan, mä en kyllä osannut sanoa, missä kohtaa poljinta mun jalka on. Ja jalka pitäisi nostaa tajuttoman ylös aluksi, mikä ei ole helppoa kun on tämmöinen pallo!!
Noloa myöntää, mutta tarvitsin apuja.
Ja liikkeellelähtö sitten. HA. PUOLI METRIÄ ja stumppaus. Hyvin mä vedän!
Pääsin kuitenkin radalle, kieli tiukasti keskellä suuta etten pure sitä poikki, kun rönään. Varo-varo-varovasti kokeillen.
Päässä risteili aluksi monta ajatusta siitä miten nelari on erilainen kuin kakstahti ja mitä pitäis ja ei pitäis. Päätin sitten sulkea "tiimiradion" päästäni ja ajaa. Olin saanut vihjeen siitä, että kannattaa ajaa kurviin ulkoa ja kaartaa sisälle, koska tuo kurviajo (YLLÄRI!) on hieman haastavampaa. Sisälle siksi etten osaa kääntää pyörää niin kuin pitäisi, niin pysyn vielä radalla.
Ekan jännitys kiekan jälkeen, toinen oli jo helpompi ja kolmas tuntui jo kivalta. Ajoin kyllä ensi tarkoituksella vain puolta lenkkiä. Sormet vissiin puristivat aikalailla tankoa, kun ne eivät meinanneet irrota tangosta, kun varikolle tulin. Eka setti: Ei kaatumisia. Ei vaihteenvaihtoa. Lepatusta. Mun jalat on milloin missäkin. Ei hyvä, jos polvia ajatellaan..
Sitten varikolle tuulettamaan.
Toisella setillä meinasin ottaa tuntumaa maankamaraan, mutta (hihhhiih) korjasin kaasulla ja matka jatkui. Piikillä olisin pannuttanut aika nätisti. Hyvin huomasi käsissä ajon vähyyden, mulla oli kuin sormet kuin haukan kynnet aina muutaman kiekan jälkeen.
Ei se taito ajaa mopolla ollut kadonnut minnekkään, mutta eihän se meno mitään huikeeta ole.
Siitä kun olen viimeksi ollut oikeassa ajokunnossa ja täysin valmis viemään mopoa, on nyt kaksi ja puoli vuotta. Välillä ollaan yritelty.
Oli aika jänskää huomata, kuinka varikolla startti oli hankalaa, mutta stumppasin kerran radalla ja sain mopon käyntiin ilman apuja, toisella yrittämällä.
Ajelin muutamia minikierroksia ja huilasin välillä. Välillä tuli fiilis kaasutella, joka meni nopeasti ohi kun huomasi voimien puuttuvan.
En uskaltanut hirveästi kokeilla, kun kädet väsyi ja haluan ajaa vielä muulloinkin tänä kesänä, tulevana kesänä siis.
Pyörä oli oikeasti todella positiivinen yllätys! Hondan räväkkyyden jälkeen oli outoa ajella "tasaisemman" luonteen omaavalla vehkeellä. Mä olen ihan varma että meistä tulee vielä hyviä kavereita motocrossissa. Metsään me ei kyllä mennä. no, ehkä jouhevalle hiekkamaalle... ;)
Madallettu penkki oli loistava. Ei sillä korkealla ole mitään toiveitakaan saada mopoa käyntiin.
Voin todeta olevani ihan liekeissä ja odotan jo innolla seuraavaa ajokertaa. Tästä se Handen ajoura taas lähtee uuteen nousuun! BBBRRRRRRMMMMMMMMMMMMMMM. :)
PS. HahHAH- HAAA!! Mä en kaatunut KERTAAKAAN enkä rikkonut mitään. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti