Mä en katsele maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa, eilenkin katselin maailmaa huuruisten lasien takaa.
Hieman kun tuppasi vettä tulemaan ja joutui kohtaamaan oudon ilmiön, mitä ei ole tapahtunut koko kesänä: Lasit menee huuruun ettei näe ajaa!!
Pyörähdettiin tuolla isojen poikien hiekkalaatikolla, josta löytyy niitä maakiviä ;D ;D ja isoja mäkiä.
Ajelin ensin crossia ja iski totaalinen hurmio päälle. Rata oli aivan mahtavassa kunnossa. Kuohkeaa hiekkaa ja kurveissa sai itse valita linjansa ;) Ei joutunut noudattamaan kovettuneen maan tahtoa. Koko ajan teki mieli vaan ajaa kovempaa ja kovempaa.. Tulla hieman vauhdikkaammin mutkaan, antaa vähän enemmän kaasua hyppyyn..
Kuulin muilta enskareitinkin olevan hyvässä kunnossa, joten annoin enskapeikon hypätä olalle ja lähdimme yhdessä metsään. Tuo crossin tuoma vauhdin hurma ja pitkä enskailutauko ei ole kovin hyvä yhdistelmä. Alkoi tulla puita silmille ;) Piti hidastaa.
Enskareitillä kivikko tuntui aluksi olevan ihan outo elementti. Hirveä hartialukko iski päälle ja jäykkä muija käskyttämässä mopoa kivikossa, on takuuvarma resepti huonoon ajoon. Ja siihen vielä lisää penkissä istumisen, niin avot!!
Piti sitten pyyhkäistä huurut linssistä ja jatkaa ajoa hieman rentoutuneempana. (ja tapeilta) Kummasti se auttaa, kun näkee reitin.
Isot mäet menivät kuin konkarilta, mutta sitten tuli pienempi mäki, mihin joku/jotkut ovat heitelleet muutaman kiven hiekan sekaan. Hiekkaa, pyöriviä kiviä, ja muka selkeä linja, mistä ajaa ylös. JEP, jep! Joku oli välissä ehtinyt ruovittamaan kivet uuteen asentoon ja kun pääsin paikalle tulin tietenkin aivan liian hitaasti... Mitäpä muutakaan kuin tuttu hyytyminen ja keula alamäkeen ja yritetään uudelleen.
Siinä sitten odottelin, että perässä tullut mieshenkilö menee ensin mäen ylös niin lähden uuteen yritykseen. Hieman sain kummeksuvan katseen, kun kieltäydyin avusta ja tokaisin tulevani perässä, ennemmin tai myöhemmin.
Laihaa lohtua sain siitä ettei avuntarjoajakaan päässyt ilman ohjelmaa ylös. Sinne se muksahti ja työnsi pyöränsä ylös.
Toinen yritykseni päättyi yhtä surkeasti kuin se aikaisempikin. Hiki alkoi oikeasti valua silmiin.. Onneksi tuli tiimikaveri henkiseksi tueksi, niin selvisin tästäkin.
Eilen tuli kyllä ajeltua välillä miten sattuu enskapolulla. Syynä oli kuskin hervoton kaasukäsi, joka unohti pyöränhallintataidot. Onnekseni selvisin naarmuitta ajelustani. Toisin kävi ajokaverillemme, joka varikolla esitteli uutta kypäräänsä, kun ei ollut vielä saanut uutta lippaa leirillä rikkoutuneen tilalle. Valitettavasti kaverilta meni taas lippa, kun joutui sukeltamaan kivikkoon. Onneksi tällä kertaa selvittiin rikkoutuneella lipalla ja päänsäryllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti