Niin se alkaa syksy häämöttää ja meikäläinen on päässy mopon satulaan vaan pari kertaa koko kesänä..
No, eilen sitten oli liian vetelä fiilis maastopypäilyyn, niin keräsin kamani ja menin kotikylän radalle.
Vielä kun siellä voi ajaa. Uhkakuvia on tullut, että hetkeksi rata jäisi moottoritietyömaan alle.
Radalle päästyäni huomasin siellä muutaman muunkin kuskin ja katsetta tarkentaessani tajusin kyseessä olevan ihan ammattikuski ja mekatsu.
Pikkasen alkoi tuntua siltä, etten kehtaa radalle lähteäkkään.
Mulle todettiin varikolla "Sinne vaan, ei täällä kukaan kattele!"
Niinpä vetäsin kypärän päähän ja lähdin kiertämään.
Fiilis ei ollu parhain, vieläkin mielessä oli alkukesän karmea kokemus tuosta radasta, kun ajo ei mennyt mihinkään ja se oli ihan perseestä koko keikka. Silloinhan pakkasin pyörän kärriin kahden kiekan jälkeen.
Nyt iski heti tutustumiskiekalla mxhulluus. Rata oli niin makeassa kunnossa sateiden jäljiltä ja huippukuskien ajamat linjat helpottivat tietä.
Maastopyöräilystä on ollut selkeästi hyötyä! Ajaminen tuntui niin helpolta ja kotoisalta ja kaasua tuli käännettyä ihan huomaamatta.
Tosin ei ihan meikän vauhti riittänyt roikkumaan perässä, kun mut ohitettiin.
Mopokin oli niin loistava! Kerrenkin tuttu ja turvallinen väline, jota osaan käskyttää. Vaikka välillä muutama kurvi meni kaasun pumppailuksi, niin pääsääntöisesti meni kurvit ihan oppikirjasuorituksella. Olin ihan liekeissä!
Harmi vaan ettei tuo pypäily ole vahvistanut yläkroppaa, mun kaasukäsi meni hapoille olkapäähän asti. Eipä oo ennen nuin käyny.
Muutaman hypyn alastulo pikkasen säikäytti kun meikähän ei hyppele ainakaan tarkoituksella ja tipahdin sitten pöydän päältä suoraan montuun. Siinä huomasi että tarkkana pitää olla muuten vedetään keulan yli vähemmän tyylikkäästi.
Mutta eipä hypellyt ne toiset kuskitkaan.
Meillä on ollut puhetta mopon myymisestä ja siirtymisestä pelkästään pyöräilyn pariin, mut EI HITOSSA! Minen suostu.
